”Mosambikissa rikotaan systemaattisesti maalakia. Maata annetaan pois konsultoimatta kyläyhteisöjä, ja ihmiset joutuvat lähtemään kodeistaan”, sanoo Luis Muchanga, Mosambikin pienviljelijöiden liiton Unacin toiminnanjohtaja. Unac on pitkään kritisoinut sitä, että ulkomaisella rahalla maan pelloille kylvetään rahakasveja, kuten sokeriruokoa tai öljykasveja, ruuan sijaan.
Istutaan Maputossa, Mosambikin pääkaupungissa. Unacin toimistorakennuksen edessä kohoaa maatalousministeriön tornitalo. Kadun toisella puolella on siis valta, toisella puolella viljelijät. Unac edustaa vajaata sataatuhatta pienviljelijää, jotka asuvat ympäri Mosambikia. Näistä suurin osa on maaseudun köyhää väkeä, keskimääräinen tilakoko on vain vähän yli hehtaarin.
Muchangaa huolettavat niin sanotut maakaappaukset. Se tarkoittaa sitä, että sijoittaja joko ostaa tai hankkii pitkän käyttöoikeuden viljelymaahan ja alkaa tuottaa kasveja myyntiin. Tällaisia hankkeita on Land Matrix -järjestön arvioiden mukaan käynnissä ympäri maailmaa yli tuhat, ja niiden yhteenlaskettu pinta-ala on vajaat 27 miljoonaa hehtaaria – noin kaksi prosenttia kaikesta maailman viljelykelpoisesta maasta. Tästä noin 10 miljoonaa hehtaaria on Afrikassa.
”Jos ihmiseltä viedään perusoikeus maahan, viedään samalla hyvinvointi, omanarvontunto ja työpaikka. Maaseudulla maa on ainoa selviytymiskeino”, Muchanga sanoo.
Kokoushuoneen loisteputket sirisevät. Seinäkalenterista kurkistelevat maanviljelijät, jotka muuten tuntuvat olevan suurkaupungista kaukana. Muchanga on pukeutunut suoriin housuihin ja kauluspaitaan ja on kohtelias mutta varautunut tavalla, joka tuo mieleen afrikkalaisen virkamiehen. Hillitty, ystävällinen ja tutkaileva. Vaikka Unac on suomalaisittain ajatellen ay-liikkeen ja aktivistijärjestön risteymä, ei sitä tulisi valkoseinäisessä, pelkistetyssä toimistossa helposti ajatelleeksi.”
Kun ihmiseltä viedään maat, hän jää samalla ilman työtä”, Muchanga jatkaa. Maanviljelijät ovat käytännössä itsensä työllistäviä, hän selittää. Jos viljelijöillä ei ole maata, ei heillä niin ikään ole aktiivista osaa yhteiskunnassa eivätkä he auta maan talouskasvua. Ongelma kertautuu, koska perheen lapsilta evätään myös tuleva oikeus suvun maapalaan.
Maaostoista puhuttiin paljon finanssikriisin jälkimainingeissa vuosina 2007–2008. Maa oli sijoituskohteena turvallinen ja ruuan hinta korkealla, joten etenkin Aasiasta ja Lähi-idästä käsin hankittiin suuria maa-alueita ruoantuotantoa ja biopolttoaineita varten. Vuonna 2012 Land Matrix arvioi, että 83 miljoonaa hehtaaria oli maakaappauksen uhan alla, noin 56 miljoonaa hehtaaria siitä Afrikassa. Siis monta kertaa enemmän kuin nyt, neljä vuotta myöhemmin.
Moni suuri hanke on jäänyt vain aikomusten asteelle, ja syitä on monia. Unac ja muut järjestöt sanovat, että paikallisten ihmisten vastustus on purrut, lehtitietojen mukaan osa sijoittajista on kyllästynyt byrokratiaan ja huomannut, ettei maahan sijoittaminen olekaan niin helppoa ja turvallista kuin luultiin. Biopolttoaineiden buumi tuntuu myös laantuneen.
Vaikka maankäyttölupia hankitaan nykyään vähemmän, ei bisnes kuitenkaan kuollutta ole. Nykyään maanostajat ovat Muchangan mukaan kahta ryhmää: on varakkaita kotimaisia sijoittajia ja suuria kansainvälisiä yrityksiä. Kotimaisten toiminta on yleensä verrattain pienimuotoista verrattuna ulkomaisiin yrittäjiin. Suurin osa toimii maatalousalalla, mutta maata hankitaan myös kaivostoimintaan ja turismiin.
Vaikka Mosambikin maalain mukaan viljelijä omistaa maan, jos on viljellyt sitä kymmenen vuotta, ei periaatetta usein kunnioiteta, jos paperit eivät ole kunnossa. Eikä aina silloinkaan, vaikka ne olisivat.
”Sijoittajat eivät aina kanna vastuutaan sitä, että mailtaan ajetuille perheille taataan ainakin vastaavat elinmahdollisuudet”, Muchanga sanoo. ”Usein muuton jälkeiset olot eivät vastaa entisiä, ja niissä sitä kuitenkin sitten pitää jatkaa elämää.”
Maakaappausten buumi on laantunut. Ehkä vastustus on purrut, tai sitten sijoittajat ovat kyllästyneet byrokratiaan.
Sijoitukset maahan ovat vähentyneet, mutta samalla ne ovat muuttaneet muotoaan. Lokakuussa 2016 Euroopan parlamentti julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan joukossa on yhä enemmän sijoittajia Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta. Suomalaisyrityksiäkin löytyy listalta, lähes yksinomaan sellu mielessään.
Suomi on itse asiassa neljänneksi suurin maanhankkija EU-maiden joukossa: suomalaisyrityksillä on 567 000 hehtaaria EU:n ulkopuolella sijaitsevaa maata. Suurempia hamuajia ovat vain Britannia, Ranska ja Italia. Valtaosa suomalaisten maista on Stora Enson ja UPM:n puuplantaaseja Brasiliassa ja Uruguayssa, mutta omistuksia on myös esimerkiksi Kiinassa, Tansaniassa ja Sierra Leonessa.
Stora Enso vakuutti Yleisradiolle marraskuussa toimivansa vastuullisesti ja sitoutuneensa vastuulliseen maankäyttöön, joka hyödyttää myös paikallisyhteisöjä. UPM:n mukaan maakaappauksista puhuminen kaiken maanomistuksen yhteydessä oli ”pöyristyttävää”. UPM:n sidosryhmäsuhteiden johtaja Marko Janhunen myönsi, että maakaappauksia toki on olemassa, mutta ”yhdessäkään Uruguayn maakaupoista ole kyse kaappauksista”, hän sanoi Ylelle.
Euroopan parlamentin maakaappauksia koskevassa selvityksessä tosiaan listataan kaikki ulkomaisten tahojen maakaupat ikään kuin ne olisivat automaattisesti epäilyttäviä. Samaan aikaan monet kehittyvät taloudet ja köyhät kehitysmaat toivovat ja tarvitsevat ulkomaisia sijoittajia. Onko se sitten riistävää kolonialismia vai kaikkia hyödyttävää yritystoimintaa?
Kysyimme tätä palkitulta ekonomistilta Ha-Joon Changilta, kun tämä vieraili Helsingissä syksyllä. Chang särpi lohikeittoa eduskunnan Pikkuparlamentissa.
”Olen Koreasta, jolla on samankaltainen historia kuin Suomella”, Chang sanoi. ”Aina tulee joku ulkopuolelta valloittamaan, ja siinä sitä sitten ollaan: siirtomaana ja riippuvaisia muista. Koulussa sanottiin että Korea on parin tuhannen vuoden ajan valloitettu melkein kerran vuodessa.”
Chang ymmärtää tätä taustaa vasten muukalaisiin kohdistuvan vainoharhan.
”Mosambikilaiset luonnollisesti suhtautuvat epäluuloisesti ulkomaalaisiin, koska he ovat olleet Portugalin siirtomaavallan alla. Nyt jotkut kiinalaiset ja korealaiset tulevat ja ostavat isoja maa-alueita, joten luonnollisesti se on huolestuttavaa.”
Mutta turhan helposti ihmiset hänestä suhtautuvat asioihin kuten englantilainen sananlasku sanoo: haluaisi syödä kakun mutta silti pitää sen.
”Jos haluaa sijoituksia, niin pitää hyväksyä, että ulkomaalaiset tulevat ja osittain myös päättävät joistain asioista. Jos ei ole valmis siihen, ei pidä ottaa sijoituksia, niin kuin Suomi ja Etelä-Korea tekivät pitkään. 1950–70-luvuilla oli melkein mahdotonta tehdä suoria sijoituksia Suomeen, Japaniin tai Koreaan, koska nämä maat olivat tiukasti kiinni.”
On sekin mahdollista, Ha-Joon Chang sanoo ja hymyilee. ”Toki jos niin tekisi, niin saisi kauhean huonoa julkisuutta länsimaisissa talouslehdissä.”
Euroopan parlamentin listauksessa on vain yksi suomalaissijoittaja, joka toimii maataloussektorilla. Hänkin oikeastaan rivien välissä.
Rennosti farkkuihin ja valkoiseen paitaan pukeutunut Joakim Helenius ottaa vastaan johtamansa sijoitusyhtiön Trigon Capitalin pääkonttorissa Tallinnassa aurinkoisesti hymyillen. Kokoushuoneen lasiseinän takaa avautuu näkymä vanhaankaupunkiin.
Heleniuksen yritys on virolainen ja näkyy listauksessa Viron alla, mutta pääomassa on paljon suomalaisuutta. Mosambikissa toimii tytäryhtiö Trigon MozAgri, joka viljelee puuvillaa. Trigon MozAgrin toinen pääomistaja on niin ikään suomalainen, Jan Peter Ingman.
Heleniuksen mukaan Afrikassa on hyvä toimia: sieltä voi avautua paljon mahdollisuuksia.
”Jos yritys onnistuu rakentamaan itselleen merkittävän aseman jollain alueella, niin paljon helpommin ja nopeammin voi tulla johtavaksi yritykseksi omalla alueellaan. Virossa, Suomessa ja muissa länsivaltioissa talous on jo niin kehittynyt, että on hyvin vaikeaa luoda markkinajohtajan asemaa, jos ei nyt puhuta jostain internetistä”, hän sanoo.
”Afrikassa se on vielä hyvinkin mahdollista, ja jos se onnistuu, niin toki silloin yrityksen arvo on huomattavasti suurempi kuin jollain yrityksellä on joka on jossain suhteellisen pienessä maassa – Suomessa tai Virossa – omalla alallaan kuudenneksitoista merkittävin.”
Helenius on seikkailija, joka on asunut lähes koko aikuisikänsä ulkomailla. Viroon hän tuli Briteistä melkein heti Viron itsenäistyttyä. Helenius on Ha-Joon Changin kanssa samaa mieltä: Afrikka nimenomaan tarvitsee sijoituksia. Useampikin yrittäjä olisi tervetullut.
”Olen yrittänyt luoda muidenkin kiinnostusta Afrikkaa kohtaan, ja mitä enemmän ihmiset alkavat miettiä, voisiko siellä tehdä jotain, sitä enemmän on niitä, jotka tekevätkin.”
”Luulen, että ihmisillä on vahvoja ennakkoluuloja, ja aika harva suomalainen on käynyt Afrikassa. Jos on käynyt, niin luultavasti on ollut jossain Pohjois-Afrikassa tai Etelä-Afrikassa – safarilla tai Sansibarilla. Ei silloin saa käsitystä siitä millaisia ongelmia ihmisillä on, eikä siitä, millaiset mahdollisuudet siellä on.”
Helppo paikka Saharan eteläpuolinen Afrikka ei bisnesmiehelle ole.
”Asiat eivät toimi samalla tavalla kuin Euroopassa. Valtioiden koneistot ovat jäykkiä, lupia tarvitaan kaikkeen ja korruptiota on kaikkialla. Ongelmia löytyy, se on varma asia. Mutta se ei saisi olla syy olla yrittämättä. Jos haluaa elämässään yrittää jotain jännää ja mielenkiintoista – ehkä vaikeaa mutta onnituessaan hyvinkin tuottoisaa – niin Afrikka on kenties kaikkein mielenkiintoisin paikka maailmassa.”
Helenius korostaa, että kaikkia sijoittajia ei ole veistetty samasta puusta. On vastuullista väkeä ja on niitä pahamaineisia maakaappareita. Jos haluaa saada selville, kumpaan ryhmään joku kuuluu, on ensin hyvä katsoa, onko sijoittaja liikkeellä keinottelumielessä vai onko hänellä oikeasti aikeita tehdä jotain.
”Näitä spekulantteja on ollut Mosambikissa paljon, ja viime aikoina monet ovat menettäneet oikeutensa maa-alueisiin.”
Heleniuksen mukaan on ollut tavallista, että joku keplottelee itselleen pitkäaikaisen maankäyttöoikeuden (ne voivat Mosambikissa olla jopa 50 vuoden pituisia ja uusittavissa sen jälkeen) ja koettaa myydä sen eteenpäin kalliilla.
”Kun kiinnostus maatalousinvestointeihin on selvästi heikentynyt viime vuosina, se on useimmiten johtanut siihen, ettei maankäyttöoikeutta ole saatu myytyä eteenpäin. Ja se on ihan oikein. Jos lähtee Afrikkaan, sitä ei pidä spekulaatiomielessä tehdä.”
Toinen seikka, joka ehkä kertoo sijoittajan aikeista, on liiketoimintasuunnitelma. Helenius ei halua kommentoida toisten yrittäjien eettisyyttä, mutta sanoo kuitenkin yleisellä tasolla, että valtioiden ja paikallishallintojen pitäisi päättää, onko vientikasvien viljelystä enemmän haittaa kuin hyötyä.
Kun maabuumi alkoi, monet viljelivät öljykasveja biopolttoainedollarit silmissään. Sittemmin on puhuttu paljon myös sokerista – niin ikään etanolin kautta polttoaineeksi.
”Niin kauan kuin joku toimija parantaa ihmisten elämänlaatua siellä alueella, niin että paikalliset ihmiset tukevat sitä konseptia, en näe, että kenelläkään voisi olla minkäänlaisia ongelmia sen kanssa”, Helenius sanoo.
Ja hän itse luonnollisesti katsoo olevansa tällainen hyvä sijoittaja.
”Jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti, niin toivon, että tästä meidän projektista saataisiin malliesimerkki, siitä miten tällaista sijoitustoimintaa pitäisi tehdä.”
Kaikki sijoittajat eivät olesamasta puusta. On hyviä – ja hyvin huonoja.
Mitä siis hyvällä asialla oleva sijoittaja voi tehdä? Heleniuksen mukaan yksinkertaisesti sellaista bisnestä, joka hyödyttää paikallista väestöä. Helenius sanoo, että paikalliset tukevat heidän hankettaan, koska se tuo ihmisille paremman elämän.
MozAgrin ideana on tuottaa hyvälaatuista puuvillansiementä paikallisten viljelijöiden käyttöön.
”Maanviljelyn tuottavuutta ei saada nostettua ennen kuin saadaan pienviljelijöille suuremmassa mittakaavassa laadukkaita siemeniä”, Helenius sanoo.
Ja tuottavuuden nostaminen on tärkeää, sillä valtaosa pienviljelijöistä elää kädestä suuhun rahatalouden laitamilla tai sen ulkopuolella. Jos pelloilta saisi oman ruuan lisäksi tavaraa kunnolla myyntiin, olisi helpompi maksaa koulumaksuja ja ostaa vaatteita, polkupyöriä, ruoka-aineita ja niin edelleen.
Heleniuksen ensimmäinen askel on parantaa pienviljelijöiden tuottavuutta tarjoamalla laadukkaita siemeniä. Tällä hetkellä MozAgrilla on käytössään 1 000 hehtaaria ja mahdollisuus laajentaa tuotanto 19 000 hehtaariin Zambezian maakunnassa, lähellä Mocuban pikkukaupunkia. Se ei ole kovinkaan paljon: suuret plantaasit voivat olla satojatuhansia hehtaareita.
Liiketoiminta menee niin, että Trigon MozAgri antaa viljelijöille siemenet ja lupaa ostaa sadon, kun se valmistuu. Laadukkailla siemenillä voitaisiin tuottavuutta nostaa Heleniuksen mukaan huomattavasti. Puuvillan jälkeen Heleniuksella olisi toive laajentaa tuotantoa myös ruokakasvien siemeniin.
”Siementen multiplikaatio on vaativaa työtä ja sitä pitää tehdä kunnolla. Me näemme, että siinä tarvitaan hyvin koulutettuja asiantuntijoita”, Helenius sanoo. Yksin siemenet eivät kaikkea ratkaise, vaan tarvitaan lannoitteita, kastelua ja niin edelleen. ”Mutta on se ainakin kunnon alku.”
MozAgrilla on myös logistiikkabisnes, eli Mosambikin mittakaavassa merkittävä määrä kuorma-autoja, joilla kuljetetaan maanviljelijöiden tuotteita Malawin ja Mosambikin maaseudulta suuriin kaupunkeihin myyntiin. Kaupunkien ruuantarve kasvaa koko ajan, sillä yhä useampi haluaa asua kaupungissa – myös monet pienviljelijöiden lapset.
”Ruuan tuominen 200–300 kilometrin etäisyydeltä kaupunkiin on niin kallista, että on paljon halvempaa tuoda sitä jostain Brasiliasta, Argentiinasta tai Ukrainasta. Afrikasta lähtee valuuttaa ruuan tuonnin maksamiseen, mikä on ihan hulluutta”, Helenius sanoo. Syynä on teiden huono kunto ja heikot kuljetusketjut – ja se, että viljelijöiden ylijäämät ovat vaatimattomat.
Ratkaisu on Heleniuksen mukaan kaksitahoinen: viljelijöiden pitää pystyä tuottamaan yli omien tarpeiden, ja sen jälkeen vielä saamaan ylijäämä kuluttajien saataville. Sitä Helenius yrittää – ja niin kuin kaikessa yritystoiminnassa, firman voitollisuus ei olisi pahitteeksi.
”Uskon että me pystymme rakentamaan liiketaloudellisesti kannattavan bisneksen tyydyttämällä näiden ihmisten varsinaisia tarpeita”, hän sanoo.
”Maanviljely on avainasemassa, jos halutaan, että Afrikasta saataisiin alue, joka pystyisi reilusti kasvamaan ilman ulkopuolista apua ja ilman riippuvuutta luonnonvarojen viennistä.”
Samaan uskovat monet avunantajat. Yritystoiminta on kasvava osa kehitysyhteistyötä, ja Heleniuksen puuvillantuotanto on esimerkki sellaisesta toiminnasta, jota apurahoin tuetaan. Ajatellaan, että valtion pienellä panoksella yritykset uskaltautuvat kiihdyttämään köyhien maiden talouksia. Valmistelutöissä auttaminen on Joakim Heleniuksen mukaan erittäin tärkeää.
”Monet jättävät tekemättä, jos he ajattelevat, että joutuvat laittamaan merkittävät rahat suunniteluun ja tekniseen valmistelutyöhön”, hän sanoo.
”Itse mielelläni näkisin, että kehitysapurahoista suurempi osa menisi tällaisiin tarkoituksiin.”
Myös Unacin Luis Muchangalla on hyviä kokemuksia ulkomaisista sijoittajista. Hän kertoo maan pohjoisosien Teten provinssiin tulleesta zimbabwelaisesta paprikanviljelijästä, joka antoi paikallisille viljelijöille siemenet, auran ja puimurin ja neuvoi maan muokkaamisessa. Hinnoista sovittiin yhdessä, ja lopulta sijoittaja osti paprikat ja myi ne vientiin.
”Työntekijät olivat tyytyväisiä hintaan”, Muchanga toteaa.
Juuri hinta tulee Muchangan mielestä usein eteen, kun viljelijöiden kanssa puhuu sijoittajista ja rahakasvien viljelystä. Puuvilla on yksi ongelmallisista tuotteista monille, Muchanga sanoo.
”Usein kun puuvillaa lähdetään viljelemään, yritykset maalailevat positiivista kuvaa ja antavat lupauksia hinnasta, teknisestä avusta ja siitä, että elämän edellytykset paranevat. Puuvilla saattaa alkaa vaikuttaa paratiisilta viljelijän silmissä.”
Todellisuus ei sitten aina vastaakaan unelmia.
”Aluksi saatetaan puhua jostain hinnasta, mutta myöhemmin firmat ehkä sanovatkin, että maailmanmarkkinahinta on laskenut, eikä nyt olekaan mahdollista maksaa aiemmin puhuttua kilohintaa. Usein uusi hinta ei enää vastaakaan tuotantokustannuksia. Firmat saattavat myös sanoa, että puuvillan laatu on oletettua huonompaa, ja siksi siitä pitää maksaa vähemmän.”
Pienviljelijöillä harvemmin on mahdollisuus tai tietotaitoa tarkistaa maailmanmarkkinahintoja vaikkapa internetistä. Muchanga korostaa, ettei tunne Trigon MozAgria tai tämän omistamaa paikallisyritystä Mocotexiä, joten hän voi puhua alasta vain yleisellä tasolla. Montaa kaikin puolin kehuttavaa puuvillantuottajaa hänelle ei tule mieleen.
”Ei oikein muista hyviä esimerkkejä. Kyllä lehdissä välillä on juttuja siitä, että viljelijät ovat tyytyväisiä, ovat ostaneet enemmän fillareita tai aurinkopaneeleita ja parantaneet taloja. Mutta mitä me kuulemme suoraan, on että useimmat ovat tyytymättömiä hintaan. On paljon turhaumaa. Jotkut ovat polttaneet satonsa suutuspäissään, kun ovat kokeneet, ettei rahaa tule tarpeeksi tuotantokustannuksiin.”
Unac tekeekin valistustyötä viljelijöiden keskuudessa siitä, että nämä joka tapauksessa viljelisivät etupäässä ruokaa. On ollut tapauksia, joissa rahantoivossa viljelijät eivät saakaan tarpeeksi syödäkseen, kun pellot on laitettu kasvamaan puuvillaa, tupakkaa tai jotain muuta myyntiin menevää kasvia.
Unacin tavoitteena olisi, että myös sijoittajien lupaukset hinnoista saataisiin kirjallisesti, jotta niillä olisi lainvoima. Kirjalliset sopimukset ovat hänestä enemmän poikkeus kuin sääntö.
Sijoitusten tukeminen on kasvava osa kehitysyhteistyötä.
Mutta mistä ihmeestä on kyse, kun viljelijäjärjestö valittaa huonoja oloja ja sijoittaja kehuu kestävää kehitystä? Onko kyseessä vain tuiki tavallinen suukopu ay-liikkeen ja elinkeinoelämän välillä vai viilaako joku jotakuta linssiin?
Yksi vastaus piilee kulisseissa. Palataan hetkeksi Pikkuparlamenttiin lohikeiton ääreen.
”Ikävä kyllä näissä maissa, joissa on paljon sijoituksia maahan, päätöksiä tehdään hyvin korruptoituneesti”, Ha-Joon Chang sanoo.
”Ihmiset saattavat oikeutetusti ihmetellä, että miten muukalaiset tämän maan saivat. Ehkä jossain ministeriössä joku sai hyvät lahjukset. Nämä prosessit eivät ole läpinäkyviä, joten epäilyksiä aina jää.”
Mitä mieltä on Unacin Luis Muchanga: Mikä on valtion rooli maakaappauksissa ja viljelyn edistämisessä? Hän naurahtaa.
”Hallituksen tehtävä on estää maakaappaukset: valvoa, seurata ja varmistaa, että lakeja ei poljeta. Se on heidän roolinsa. Minusta hallituksen tehtävä yhteiskunnassa on hallinnoida yleistä hyvää niin, että ihmisillä olisi hyvä olla ja että maassa ei olisi konflikteja.”
Mutta kun lakeja systemaattiasesti rikotaan, jää Muchangan mielestä melko epäselväksi, mikä hallituksen rooli oikeasti on.
”Meidän hallituksemme kiertää konferensseissa houkuttelemassa sijoittajia ja toistelemassa, että Mosambikissa on paljon maata, jota kukaan ei viljele. Mutta me olemme maaseutuyhteiskunta, 69 prosenttia mosambikilaisista asuu maaseudulla”, sanoo Muchanga. Hänestä valitettavan usein käy niin, että valtion joutomaina markkinoimat alueet ovat oikeasti jonkun peltoa. Laki periaatteessa suojelee viljelijöitä, mutta sitä ei usein noudateta.
”Meillä on kyllä lait ja toimintaohjeet, miten maalakia tulee noudattaa, mutta ei sitä käytännössä tehdä niin kuin papereissa lukee.”
”Eikä täällä varmaan kukaan saa maankäyttölupia ilman voitelurahaa.”
Mosambikissa kaikkea masinoi koko maan itsenäisyyden ajan vallassa ollut Frelimo-puolue. Mosambikissa on tyypillistä, että presidentti ja muu poliittinen eliitti ovat myös äveriäitä liikemiehiä. Mitään vähänkään merkittävää ei Mosambikissa pysty tekemään ilman puoluetta.
”Frelimo on valtio, ne ovat periaatteessa yksi ja sama asia. Onhan se hyvin korruptoitunut – sekä puolue että valtio”, sanoo Joakim Helenius.
Tilannetta ei helpota, että vuonna 1992 päättyneen sisällissodan toinen osapuoli Renamo on alkanut jälleen tiivistää sissitoimintaansa.
”Meidänkin kuorma-autoja on pysäytetty”, Helenius sanoo. ”Mutta meillä ei ole ollut suurempia ongelmia. Meille on selitetty, että niin kauan kuin emme kuljeta mitään semmoista, joka edesauttaisi hallituksen sotilaallisia pyrkimyksiä, me saamme toimia vapaasti.”
Hän ei usko, että konflikti äityy takaisin sodaksi.
”Renamon ja Frelimon väliset ongelmat saadaan varmasti ratkaistua, mutta tämmöiset perusongelmat kuten korruptio ja liiallinen byrokratia ovat vaikeampia. Vie aikaa, ennen kuin niistä päästään.”
Loppujen lopuksi Mosambik on esimerkki siitä, millaista maanviljely ja yritystoiminta ovat moniaalla köyhässä maailmassa. On sijoittajia, ruohonjuuritasolla toimivia etujärjestöjä ja köyhiä viljelijöitä. Kunnon puitteet ja lait tarjoava valtio vain puuttuu, ja korruptio toimii joka tasolla – kansalaisjärjestöistä suursijoittajiin.
Mosambik on periaatteessa villiä länttä, jossa seikkailijan on hyvä ja jännittävä yrittää. Ulkopuolisten on vain syytä toivoa, että yritysmaailman aikeet ja sydän ovat hyvät, sillä asianmukainen valvonta puuttuu.