Lokakuussa tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun Libanonin kansa lähti kaduille vastustamaan korruptoitunutta hallintoa ja sen aikaansaamaa taloudellista syöksykierrettä.
Protestit herättivät suuria toiveita Libanonin uskontokuntiin pohjautuvan hallintomallin korvaamisesta aidolla demokratialla.
Toisin kävi. Historiallisen rajun inflaation myötä 80 prosenttia Libanonin ihmisistä elää köyhyysrajan alapuolella.
Suurimpina kärsijöinä ovat jo entuudestaan heikoimmassa asemassa olevat: lapset, pakolaiset, vierastyöläiset – sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt.
Libanonin uskontokuntien varaan rakennettu yhteiskunta on kuin valtava hyvä veli -verkosto, jossa työ- ja opiskelupaikat, sairaalahoitoon pääsy tai vaikkapa virallisten dokumenttien saanti vaatii sosiaalisia verkostoja.
Tämä asettaa erityisen haavoittuvaan asemaan monet sellaiset seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset, jotka ovat joutuneet jättämään uskonnollisen yhteisönsä tai jotka suku on sosiaalisen häpeän pelossa hylännyt. Naiset ovat erityisen suojattomia, sillä uskonnolliset lait eivät takaa heille samoja oikeuksia kuin miehille.
Myös Beirutin sataman räjähdys elokuussa 2020 kosketti kipeästi pääkaupungin LGBTQ-yhteisöä, joka jo vuosikymmenien ajan on rakentanut turvallista tilaa pahimman tuhon kokeneelle Gemmayzen alueelle.
Oxfam-järjestön kansainvälisen raportin mukaan Beirutin työväenluokkaisista seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluneista ihmisistä 58 prosenttia raportoi kotinsa vaurioituneen tai tuhoutuneen räjähdyksessä. Arabimaailman seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavan järjestön Helemin raportin mukaan Libanonin LGBTQ-väestöstä yli 70 prosenttia menetti työpaikkansa vuonna 2021.
Kesäkuussa sisäministeriö kielsi kaikki LGBTQ-yhteisöjen kokoontumiset uskontoon ja perinteisiin vedoten.
Libanon tunnetaan vapaamielisyydestään, mutta joidenkin tutkijoiden mukaan mielikuva perustuu orientalistiseen ajatukseen Libanonista poikkeuksellisen “modernina” ja “eurooppalaisena” muuhun Lähi-itään verrattuna.
Vuonna 2022 Libanonissa onkin nähty poikkeuksellisia toimenpiteitä LGBTQ-yhteisöjä vastaan. Kesäkuussa sisäministeriö muun muassa kielsi kaikki LGBTQ-yhteisöjen kokoontumiset uskontoon ja perinteisiin vedoten.
Tämä kertoo hallinnon pyrkimyksistä suunnata yleisön huomio pois omista epäonnistumisistaan, mutta myös siitä, että näissä yhteisöissä tavattava uskonnolliset rajat ylittävä solidaarisuus on sille todellinen uhka.
Kansainvälinen tuki Libanonin LGBTQ-yhteisöille on puolestaan viime vuosina lisääntynyt. Siinä missä yhdet toivottavat avun ja kansainvälisen näkyvyyden tervetulleeksi, toiset pelkäävät sen johtavan yhä suurempaan sisäiseen epätasa-arvoon.
Osa väitöskirjatutkimukseeni haastattelemistani LGBTQ-nuorista kertoi olevansa kyllästynyt virallisiin LGBTQ-järjestöihin. Niitä kritisoidaan korruptiosta ja uuskolonialismista, sillä liian usein korkeasti koulutetut ja urbaanit kristityt valikoituvat avun ensisijaisiksi kohteiksi.
Osa nuorista on perustanut ruohonjuuritason liikkeitä, jotka tarjoavat tukea pakolaisille, kodittomille ja väkivallan uhreille.
Toiminnan ytimessä on ajatus siitä, että LGBTQ-oikeudet eivät voi toteutua niin kauan kuin ihmisiä arvotetaan kansalaisuuden, uskonnon tai sukupuolen perusteella.
Laura Menard (VTM) on tohtorikoulutettava Portsmouthin yliopistossa Englannissa. Häntä kiinnostavat erityisesti kansallisvaltioon ja kansalaisuuteen liittyvät kysymykset Lähi-idässä.