Heinäkuun lopulla Der Spiegel uutisoi Euroopan unionin petostentorjuntavirasto OLAF:n raportista, jossa esitetään tyrmäävä arvio unionin raja- ja merivartiostovirasto Frontexin toiminnasta.

Frontexin kerrotaan paitsi tietoisesti peitelleen kreikkalaisten rajaviranomaisten ihmisoikeusrikkomuksia, myös rahoittaneen niitä eurooppalaisten veronmaksajien rahoilla. Sunnuntaina 18.9.2022 aiheesta kirjoitti myös Helsingin Sanomat.

Euroopan unionin suurin virasto on siis pimittänyt tietoja raporteissaan ja valehdellut suoraan myös Euroopan parlamentille.

Kohun keskiössä ovat niin sanotut pushbackit, joihin olen väitöstutkimuksessani perehtynyt. Pushbackeissä rajan ylittäneet pakolaiset ja siirtolaiset palautetaan joko väkisin tai uhkailemalla takaisin, jotta toisen valtion viranomaiset voivat poimia heidät ja toimittaa esimerkiksi säilöönottokeskukseen.

Egeanmerellä ihmiset pakotetaan veneissä tai lautoilla takaisin Turkin aluevesille, josta Turkin rannikkovartiosto noutaa heidät. Evros-joen seudulla Pohjois-Kreikassa taas ihmisiltä monesti viedään ensin heidän omaisuutensa, heitä pahoinpidellään ja lopulta työnnetään joelle odottamaan turkkilaisia rajavartioita. Pakolaisia ja siirtolaisia palautetaan silloinkin, kun he ovat jo ehtineet maihin.

Pushbackit ovat kansainvälisen oikeuden (ja usein kansallisen lainsäädännön) vastaisia, ja ne asettavat rajanylitystä yrittävät ihmiset todelliseen vaaraan. Onnettomuuksien riskit kasvavat, kun onnistunut rajanylitys vaatii entistä vaikeampia reittejä. Kun viranomaiset kieltäytyvät noudattamasta lakia, apua joudutaan usein hakemaan salakuljettajilta.

Mitä salailusta pitäisi ajatella? Antropologi Ruben Andersson on todennut Euroopan pyrkivän rajavalvonnallaan pitämään muuttoliikkeet “poissa silmistä, poissa mielestä”.

Ilmiötä voidaan lähestyä myös antropologi Michael Taussigin ”julkisen salaisuuden” käsitteellä. Taussigille jokaisen julkisen salaisuuden takana on totuus, joka odottaa löytämistään. Julkinen salaisuus on valtaa, joka syntyy ihmisten tietoisesta tietämättömyydestä. Tällainen valta voidaan turmella ja purkaa paljastamalla salaisuus.

Kreikan hallituksen ja Frontexin aktiivisesta salailusta huolimatta kaikki eivät ole suostuneet olemaan tietämättömiä. Pakolaiset ja siirtolaiset itse sekä tutkijat ja kansalaisjärjestöt ovat tienneet jo vuosia, mitä Kreikan rajaseuduilla tapahtuu.

Kansalaisjärjestöjen ja journalistien yhteistyö toi viranomaisten toiminnan ja Frontexin roolin vihdoin myös laajemman yleisön tietoon ja pakotti EU:nkin ryhtymään selvitystyöhön.

Taussigin mukaan julkisen salaisuuden turmeleminen voi myös johtaa voimakkaaseen vastareaktioon ja uudenlaiseen peittelyyn.

Tällainen kehitys on Kreikassa jo nähtävissä: mitä virallisempi tieto, sitä harvemmat sen kuulevat. OLAF:n raportin näkevät kokonaisuudessaan vain harvat ja valitut, eivätkä varsinkaan mielivallan ja väkivallan uhrit, siis pakolaiset ja siirtolaiset itse.

Kreikka on jo nyt Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapausindeksin huonoimmalla sijalla kaikista EU-maista ja koko maanosassa toiseksi viimeinen perässään ainoastaan Venäjä.

On siis valitettavan helppo ennakoida, että rajaseuduilla jo nyt arkipäiväinen toimittajien, tutkijoiden ja kansalaisjärjestöjen vaientaminen ja pelottelu kreikkalaisviranomaisten taholta tulee vain lisääntymään.