Hanna Nikkanen, ilmastonmuutokseen jo vuosia syventynyt toimittaja ja tietokirjailija, tietää varmasti kaiken ilmastosta ja sitä kiihdyttävistä tekijöistä. Siksi onkin pakko kysyä, kokeeko Nikkanen ikinä huonoa omatuntoa omista ratkaisuistaan, esimerkiksi lentämisestä tai lapsen hankinnasta?

”Totta kai koen. Olen kipuillut vaikkapa lentämisen suhteen. On kiusallista, että olen itse saanut elää sellaisessa maailman tilanteessa, että olen voinut lentää todella paljon ja huoletta”, Nikkanen myöntää.

Nikkasella oli tapana viitisen vuotta sitten pitää matkapäiväkirjaa. Aikaa oli tapettavana erityisesti lentokentillä, joiden odotusaulojen penkkejä toimittaja kulutti tottuneesti.

”Asuin silloin vähän Barcelonassa ja vähän täällä Suomessa. Kävin tekemässä töitä Hollannissa, pistäydyin kokouksessa Belgiassa, vedin jonkun duunikeikan Meksikossa. Sitten jo suuntasinkin muutamaksi viikoksi New Yorkiin kurssille ja syksyllä Nigeriaan kouluttamaan. Ja kappas, sitten kaveri menee naimisiin Portugalissa. Tämä elämäntyyli on ollut minun työtäni, mutta toisaalta myös omia valintoja.”

Lukiessaan jälkikäteen vanhaa päiväkirjaansa Nikkanen on ymmärtänyt, kuinka maailma on muuttunut vuodesta 2013. Vain viidessä vuodessa. Vielä viisi vuotta sitten hän ei ajatellut aktiivisesti, että kylläpä minä lennän paljon. 

”Meillä ihmisillä on tapana ajatella, että tämän hetkiset arvoni ovat olleet aina tällaisia. Mutta eihän se pidä paikkaansa.”

Lentäminen on ollut ansaitsematon etuoikeus, Nikkanen toteaa nyt. Se, että on voinut reissata huoletta, ilman erityisen huonoa omatuntoa.

”On kiusallinen asema voimakkaasti moralisoida lentämisasioita, koska olen saanut itse hyötyä siitä, sekä ammatillisesti että kokemuksellisesti. Maailma on ollut niin auki. On sellainen olo, etten ansaitse mitään sädekehiä tästä.”

Miksi keskitytään yksilön valintoihin?

Kuten heti tämänkin jutun alussa, ilmastosta puhutaan todella paljon yksilötasolla. Kysytään individualistisia kysymyksiä: voiko enää lentää, syödä lihaa, ajaa autoa, hankkia lapsia? Miten yhden ihmisen pitäisi toimia? Tuleeko tuntea toivoa vai epätoivoa?

Nämä ovat Nikkasen mielestä pitkälti vääriä kysymyksiä.

”Emme me myöskään kysy, mitä yhden ihmisen pitäisi tehdä taloudelle. Ilmastonmuutos on kaikkea muuta kuin individualistinen asia. Nykyinen keskustelu johtaa todella kummallisiin suuntiin, kun todelliset ratkaisut ja merkittävimmät ilmiöt jäävät taka-alalle.”

Nikkanen julkaisi viime vuoden lopulla palkitun Hyvän sään aikana -tietokirjan, jonka hän kirjoitti yhdessä 21 Tampereen yliopiston journalistiikan opiskelijan kanssa. Juuri yksi tärkeimmistä opeista kirjanteon aikana Nikkaselle oli, että ilmastonmuutosta ei pitäisi käsitellä yhtenä ilmiönä. Jo pelkästään talouden tai metsien näkökulmasta katsottuna kyseessä on valtava kokonaisuus.

”Emme me myöskään kysy, mitä yhden ihmisen pitäisi tehdä taloudelle.”

Totta kai yksilötason ahdistuksellakin on paljon merkitystä, myöntää Nikkanen. Parhaimmillaan se johtaa keskusteluihin muiden kanssa, ja pitkällä tähtäimellä kulttuurin muutokseen. Asiaan, josta Nikkanen puhuu mielellään paljon.

”Yksilön valinnat on ehdottomasti osa kaikkia ratkaisuja. Mutta toisaalta ne ovat aika heikkoja ratkaisuja, elleivät ne tapahdu vuorovaikutuksessa muiden kanssa”, Nikkanen sanoo, ja antaa esimerkin.

”Jos vain pyrkii nollaamaan oman hiilijalanjälkensä ja eristäytyy muista saavuttaakseen sen, niin silloin siinä ainoastaan nollataan yhden ihmisen hiilijalanjälki. Se ei tuota mitään muutosta kulttuuriin, merkittävää muutosta kysyntään tai painetta parempiin ratkaisuihin yhteisötasolla.”

Eteenpäin päästään vasta sitten, kun useat ihmiset lopettavat lentämisen. Sitten kun uskalletaan käydä hankaliakin keskusteluja vaikkapa siitä, mitkä kulutuksen muodot ovat kestämättömiä ja tuntuvat pahalta.

”Uskon, että kymmenen vuoden päästä meillä on erilainen suhde moniin tämänhetkisiin kulutuksen arkisiin muotoihin. Ja lentäminen on luultavasti yksi niistä.”

Lehtijuttu Golfvirroista avasi silmät

Milloin Nikkanen ensimmäisen kerran tajusi, että hitto – olemme pulassa ilmastomme kanssa?

Jo pari vuosikymmentä sitten, 1990-luvun lopulla, hän sanoo. Se oli sitä aikaa, kun koulussa kyllä puhuttiin jo kasvihuoneilmiöstä. Moni muistaa yksinkertaisen kaaviokuvan, jossa lämpö jää keskelle, minkä seurauksena maapallo muuttuu lämpimämmäksi. Tuohon kaavioon Nikkanenkin tutustui koulussa, ja tunsi periaatteessa ilmiön mekanismit. Mutta vain periaatteessa.

Sitten vuosituhannen vaihteessa nuorena lukiolaisena Nikkanen sai käsiinsä Muutoksen kevään, ympäristökysymyksiä, aktivismia ja eläinten oikeuksia radikaalistikin käsitelleen suomalaislehden, ja luki jutun tuoreesta tutkimuksesta Golfvirran kääntymisestä sekä merivirtojen muutoksista.

”Se räjäytti mielen”, Nikkanen muistelee.

Sitä ennen hän oli ajatellut, että tulevaisuus on ennustettavaa: menet yliopistoon, perustat perheen ja sitten teet töitä. Yhtäkkiä nuori lukiolaistyttö tajusi elämänsä olevan osa scifi-tarinaa.

”Näin skenaariot siitä, minkälaisessa maailmassa lopulta tulen elämään. Tajusin, että elämäni ei seuraa mitään tiettyä polkua, vaan niitä polkuja on tuhansia mahdollisia. Siinä avautui valtava kaaoksen, epävarmojen ennusteiden ja mahdollisten todella suurten muutosten maisema.”

Sinä hetkenä Nikkanen tajusi, että ilmiö on jotain enemmän, kuin mitä koulusta oli hahmottanut. Että lämpeneminen ei ole pelkkää lämpenemistä, se voi olla myös kylmenemistä. Ja miten monimutkaisista järjestelmistä elämämme on lopulta riippuvainen. Kyse ei ollutkaan enää siitä yksinkertaisesta kaavakuvasta.

Luonnonsuojelija ja yrityspomo kohtaavat

Nyt valtava ilmiö on kaikkien tiedossa, ja jo osa sen seurauksistakin. Silti paljon on vielä avoinna – ja se, jos mikä, ahdistaa epävarmaa ihmistä.

Nikkanen kannustaa ahdistunutta yksilöä lähestymään aihetta ja etsimään tietoa omista kiinnostuksen kohteista. Jos luonnonsuojelu kiinnostaa, niin silloin ilmastonmuutoksesta kannattaa hankkia tietoa juuri tästä kulmasta.

Ja tähän suuntaan ollaankin menossa. Siinä missä ilmastonmuutos on ollut aiemmin hankala möykky, jota on ollut vaikeaa käsitellä, se on nyt siirtymässä sellaisen yhteiskunnallisen keskustelun piiriin, josta löytyy monenlaisia sävyjä ja tasoja. 

Nikkasen mukaan esimerkiksi vielä pari vuotta sitten taloustoimittajia ei kiinnostanut ilmastonmuutos, eikä liioin isoa osaa suomalaisista yritysten toimitusjohtajista. Se ei ollut heidän asiansa, se oli luonnonsuojelijoiden asia. Eivätkä nämä ryhmät juurikaan kohdanneet aiheen parissa. 

Ilmiö ei ole enää valtava, kaukainen möykky, vaan se tapahtuu täällä ja nyt.

Nyt tämä on muuttunut, mikä on varsin mullistavaa. Maanpuolustuskurssillakin ilmastonmuutos on nostettu kärkiteemaksi.

”On tullut sellaisia tapoja, joilla esimerkiksi suomalaisen pörssiyhtiön johtaja voi kiinnostua ilmastonmuutoksesta ilman, että hän tuntee joutuvansa täysin vieraille vesille tai että kaikki tarjottu tieto käsittelisi aiheita, jotka eivät oikeasti häntä kiinnosta.”

Ja näiden eri piirien on yhä enemmän kyettäväkin keskustelemaan ilmastonmuutoksesta keskenään. Tässä Nikkanen katsoo myös median suuntaan.

”On paljolti median tehtävä tuoda näitä eri keskusteluja näkyville niin, että ne kohtaavat toisensa. Niin, että luonnonsuojelija ja toimitusjohtaja, jotka molemmat haluavat tehdä parasta mahdollista työtä omassa skenessään, hahmottavat toistensa näkökulmat ja omien näkökulmiensa rajat.”

Nikkanen huomauttaa, että ilmastonmuutosta on pidetty toimittajaporukoissa perinteisesti rasittavan vaikeana aiheena. Sellaisena, että jotenkin aihe pitäisi hoitaa, mutta jos kuitenkin joku muu sen hoitaisi. Siksi oli virkistävää, kuinka pelottomasti Nikkasen mukaan journalistiikan opiskelijat tarttuivat aiheeseen. Ilmiö ei ole enää valtava, kaukainen möykky, vaan se tapahtuu täällä ja nyt.

Poliitikoilta vaaditaan nyt pokkaa

Nyt on vedottu yksilöön, toimittajaan, yritysjohtajaan ja luonnonsuojelijaan. Ehkä tärkein on vielä jäänyt käsittelemättä.

”Lopulta kaikki suuret infrastruktuurin muutokset vaativat politiikkaa. Ja miten paljon poliitikot uskaltavat ennakoida kulttuurin muutosta”, Nikkanen alleviivaa.

Aikaisempaan elämäämme on kuulunut se, että olemme pystyneet kuluttamaan pitkälti niin kuin olemme halunneet. Näin ei tulevaisuudessa enää voi olla, vaan sääntöjen on pian muututtava. Ja tämä on politiikassa hirveän keskeinen kysymys, miten tämä saadaan aikaiseksi, Nikkanen pohtii.

Myönteisiä esimerkkejä onneksi jo on – kuten Ruotsin lentovero.

”Vaikka se on pikkuinen ja tavallaan merkityksetön, niin verolla on kuitenkin symbolista arvoa, että edes jossain pystytään rajoittamaan lentämistä.”

Ruotsin lentovero on fiksu brändiveto maassa, jossa on lähes halvimmat lentokilometrit.

Tähän asti on pitkälti ajateltu, että olisi täydellinen poliittinen itsemurha lähteä vaatimaan lentämisen vähentämistä, kun ihmiset nyt kuitenkin haluavat lentää. 

”Rohkeat poliitikot ovat sormi pulssilla ja kykenevät ehdottamaan tällaisia avauksia. On pystyttävä tekemään päätöksiä, jotka voivat vaikuttaa epäsuosituilta. Poliittinen kulttuuri tämän asian ympärillä muuttuu kovaa vauhtia, joten ei välttämättä olekaan niin tyhmää olla se ensimmäinen, joka ehdottaa, että otetaan rahaa pois lentoyhtiöiltä ja laitetaan verorahaa rautateiden kehittämiseen.” 

Ruotsi on saanut jo nyt vedollaan valtavasti huomiota. Kyseessä on fiksu brändiveto maassa, jossa on lähes halvimmat lentokilometrit. Tarinassa nimeltä ilmastonmuutos Ruotsi on siis ehdottomasti maailman ”hyvis” eli maa, joka on päättänyt korkealla profiililla tehdä hyviä tekoja ilmaston kannalta. Entä Suomi?

”Suomen tapa olla tässä keskustelussa on ollut pyrkimys välttää railakkaasti kumpaakaan. Suomessa hallitukset ovat ehkä kokeneet, että profiloituminen hyvikseksi sisältäisi omia riskejään, tiettyjä vaatimuksia ja huomion kiinnittymistä Suomeen, mitä ei haluta.”

Nikkanen näkee, että Suomen olisi mahdollista olla hyvis monella tavalla, muun muassa tutkimuksen saralla. Tätä tosin kurittavat viime vuosien kovat koulutusleikkaukset.

Terveisiä ministeri Tiilikaiselle

Suomi on siis jotain hyviksen ja pahiksen väliltä, Nikkanen sanoo. Esimerkiksi metsäkeskusteluissa Suomi on näyttänyt todellisen karvansa. 

”Meidän intressimme ovat olleet metsäteollisuudessa, siitä on pidetty kynsin ja hampain kiinni. Tämä tarkoittaa, että olemme menettäneet symbolista johtaja-asemaamme ja hyvispisteitä. Käytämme omaa ilmastopoliittista neuvottelupääomaamme sitten siihen, sillä se on väistämättä aina niin, että pienellä maalla on rajallisesti paukkuja käytettävissä, mitä asioita me haluamme esimerkiksi EU:ssa saada läpi.”

”Miten ympäristöministeriölle voi syntyä näin läheinen suhde yhden alan edunvalvontaan?”

Nikkanen on toukokuun lopulla vieraana Maailma kylässä -festivaaleille, jossa hän kohtaa paneelikeskustelussa kansanedustaja Ville Niinistön (vihr.), Suomen ilmastopaneelin puheenjohtajan Markku Ollikaisen sekä maatalous- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikaisen (kesk.). Minkälaisia terveisiä toimittaja haluaa lähettää etukäteen ministerille?

Nikkasta kiinnostavat Tiilikaisen kahdet kasvot. Keskustan piireissä Tiilikainen on profiloitunut luonnonsuojelun ajajana. Nikkasta kuitenkin mietityttää, miten tähän kuvaan sopivat ministerin bioenergiakytkökset.

”Ympäristöministeriön, Bioenergia ry:n ja Metsäteollisuus ry:n välillä on Tiilikaisen ministerikaudella suhissut pyöröovi, kun Jyrki Peisan ja Harri Laurikan kaltaiset korkean profiilin henkilöt ovat vaihtaneet työpaikkaa edestakaisin: ilmastoneuvottelijasta bioenergialobbariksi, bioenergialobbarista ympäristöministerin erityisavustajaksi, ympäristöministerin erityisavustajasta metsäteollisuuden lobbariksi”, Nikkanen kuvailee.

”Miten ympäristöministeriölle voi syntyä näin läheinen suhde yhden alan edunvalvontaan? Eikö se rasita Suomen uskottavuutta EU:n ilmastopolitiikassa, kun esimerkiksi metsänielujen tieteestä väännetään?”

Toivoa on

Maailma kylässä -festivaalin paneelin aihe on ”Ilmasto muuttaa kaiken – mitä tekee Suomi?” Ilmasto ehdottomasti muuttaa kaiken, se on selvää. Mutta tekeekö Suomi tarpeeksi? 

Nikkasen mielestä kukaan ei tee tarpeeksi, kun tavoitteet on asetettu niin suuriksi. Kahden asteen alle jääminen näyttää mahdottomalta. Jo nyt olisi pitänyt tapahtua suuria siirtymiä pois fossiilisista polttoaineista ja niiden vaihtoehtojen löytymistä, kulutuksen vähentymistä, eikä tätä ole vielä suuressa mittakaavassa tapahtunut. 

Onko tässä nyt sitten heitettävä jo kaikki toivo?

”En usko, että ihmiskunta kuolee sukupuuttoon. Ainakaan tässä seuraavien kahden sadan vuoden aikana”, Nikkanen tyynnyttelee.

Silti hän muistuttaa, että peruuttamattomia muutoksia on jo tapahtunut, ja niitä tulee tapahtumaan lisää. 

”Jos kokee muutoksen ja hallitsemattoman muutoksen uhkaavaksi ja epätoivoa herättäväksi, niin sitten voi sanoa, että ei ole toivoa. Joissain prosesseissa kontrolli on jo menetetty.”

Toisaalta ei ole myöskään varmaa, että olisimme ohittaneet rajuimpia keikahduspisteitä, joiden jälkeen elämä menettäisi merkityksensä. Siispä Nikkasen sanoma on selvä: ehdottomasti on toivoa. Mutta aina on myös muutoksia, ja niihin on totuttava. 

Nyt muutoksia on luvassa huomattavasti aiempaa enemmän.

Hanna Nikkanen Kepa Talks: Ilmasto muuttaa kaiken – Mitä tekee Suomi? -paneelissa Maailma kylässä -festivaalin Mekong-lavalla (Helsingin Rautatientori) lauantaina 26.5. klo 12.00.